Oulujärven ylitys tervalastissa

Vaalankurkku on ollut tervataloudessa keskeinen paikka, oikea liikenteen solmukohta. Sieltä alkoi tervankuljetuksen koskireitti pitkin Oulujokea kohti Oulun satamia.

Tervaveneitä alkoi tulla Oulujärveltä heti, kun jäät olivat sulaneet. Yleensä näin kävi toukokuun puolivälissä, mutta esimerkiksi vuonna 1867 jäät sulivat vasta juhannuksena. Parasta ja kiireisintä aikaa oli keskikesä kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun. Uhkarohkeimmat soutivat tervaa vielä syysmyrskyilläkin.

Tuulta purjeisiin

Oulujärven ylityksen saattoi parhaimmillaan tehdä yhdessä tai kahdessa päivässä. Roivaisen Antin ja Kallen, isän ja pojan, kerrotaan tehneen purjeiden avulla epävirallisen matkaennätyksen taittamalla Oulujärven selän peräti kuudessa tunnissa lastinaan 30 tynnyriä tervaa.

Myötätuulella vauhtia saatiin lisäämällä tervaveneeseen Roivaisten tavoin pellavasta tai hamppukankaasta tehty purje. Silloin Oulujärvellä nähtiin venekuntia, jotka suorastaan viilettivät kohti Vaalankurkkua.

Matkat olivat kuitenkin alttiita sään vaihteluille. Vastatuulella matka hidastui ja myrskysäällä onnettomuuksien riski kasvoi. Täydessä lastissa keskimäärin 4500 kiloa painanut raskas tervavene ei noussut aaltojen päälle, vaan puski suoraan läpi. Oulujärvestä tulikin joidenkin kokemattomampien matkamiehen viimeinen tyyssija.

Kirppujen ja rosvojen armoilla

Parempia matkasäitä jäätiin odottamaan saarten suojiin. Joskus myrskyjen tyyntymistä saatettiin odottaa viikkojenkin ajan. Vaikka matkalle pakattiin mukaan leipää, voita, suolakalaa ja kapahaukia, niin joskus eväät loppuivat, kun matka venyi. Toisinaan myös paikalliset rosvot saattoivat viedä yön pimeydessä tervansoutajien eväät ja jopa purjeet.

Ärjänselän myrskyillä suosittu tuulenpitopaikka oli Kaivanto, jossa saattoi päästä taloonkin lepäämään. Kerrotaan, että Kaivannon suuret kirput mäkättivät aina tyytyväisinä, kun näkivät uusien tulokkaiden saapuvan.

Saarten suojissa aikaa kulutettiin myös tarinoiden parissa porinoiden. Oulujärven Niskanselältä löytyvät saaret Ylä-Mulkku ja Ala-Mulkku, joiden nimet ovat perintöä väsyneiden ja odotteluun tympääntyneiden tervansoutajien kertomista jutuista.

Vaalankurkkuun päästyään tervansoutajat usein kahvittelivat, yöpyivät ja odottelivat vapaita laskumiehiä ennen kuin jatkoivat matkaansa yli 100 kilometrin etapille pitkin Oulujokea. Vilkkaimpina päivinä Vaalassa saattoi olla kymmenittäin veneitä menossa kohti Oulua ja saman verran sieltä palaamassa.

Ruuhkia syntyi myös reitin varrelle Merilän haminaan, jossa veneet odottivat laskumiestä ohjaamaan tervaveneen Pyhäkosken kuohujen läpi.

Tervan tarve hiipui

Alun perin tervaa kuljetettiin lyhyemmillä veneillä, joihin mahtui keskimäärin 15 tynnyriä. Kun Oulujokia perattiin, tuli koskista turvallisempia kulkea. Tuolloin myös veneistä tehtiin isompia ja niissä pystyi kuljettamaan tuplamäärän tervaa.

Tervaveneet rakennettiin toisiinsa nidotuista laudoista. Ne olivat kevyitä mutta kestäviä. Oulujoella tai Oulujärvellä veneitä valmistettiin kuitenkin vain vähän, koska veneitä sai ostaa halvalla esimerkiksi Oulusta palaavilta kauppiailta.

Tervan kaupankäynti alkoi vähitellen hiljentyä 1900-luvulle tultaessa. Puisten laivojen aikakausi hiipui, mikä vähensi niiden suojaamiseen käytetyn tervan tarvetta. Tervanpolton tilalle alkoi tulla paremmin tuottavia metsäkäytön muotoja ja sahateollisuutta. Myös maatalouden osuus kasvoi. Osuutensa oli myös suurella tulipalolla, joka tuhosi Oulun tervavarastot.

Viimeisestä Oulujärven ylittäneestä tervaveneestä on vain veikkauksia, mutta paikalliset ovat muistelleet nähneensä tervoja soudettavan viimeisen kerran 1920–30-lukujen taitteessa.