Oulujokilaakson tarina

Oulujoki on 107 kilometriä pitkä Oulujärven laskujoki, joka virtaa Vaalan, Utajärven ja Muhoksen kautta Perämereen Oulussa. Siihen laskee useita sivujokia, joista suurimmat ovat Kutujoki, Utosjoki, Muhosjoki ja Sanginjoki. Vuosisatojen ajan Oulujoki virtasi vapaana koskien ketjuna kanjoneiden läpi ja toimi elintärkeänä kulkureittinä sisämaan ja rannikon välillä.

Kirjailija Sakari Topelius (1875) on kuvannut vapaata Oulujokea näin: ”Korkealla koillisessa virtaavat vuolaat vedet vuoriseuduilta alas, suistuvat Ämmäkoskeen Kajaanin luona ja saavat vähän levätä Oulujärvessä, 123 metriä merenpintaa ylempänä. Siitä ne murtavat vuorten välitse tiensä luoteeseen päin ja hyökkäävät koski koskelta pauhaten alas Oulun edustalla olevaan merenlahteen. Se on kaunis ja valtava virta kukkuloiden, kallioiden ja hiekkaisien rantojen välissä.”

Maankohoamisen myötä esiin noussut maa

Oulujoki alkoi kehittyä viimeisen jääkauden jälkeen noin 9 500 vuotta sitten. Kun mannerjäätikkö suli, jään alta vapautunut maa jäi muinaisen Ancylusjärven eli silloisen Itämeren pohjalle. Valtavan jäämassan alla oli painuneena satoja metrejä maankuorta.

Maa-alueet alkoivat hitaasti palautua jääkautta edeltäneeseen asemaan ja vähitellen ne kohosivat merenpinnan yläpuolelle. Tämän maankohoamisen seurauksena syntyi Oulujoki. Rantaviiva jatkoi edelleen vetäytymistään sisämaasta merelle päin. Muutoksen myötä kehittyivät myös Oulujoen sivujoet ja niiden virtaukset uursivat merenpohjan hiekkaa. Oulujokilaaksoon syntyi jopa kymmenien metrien syvyisiä kanjoneita.

Ensimmäiset ihmiset saapuvat joen äärelle

Jääkauden jälkeinen ilmasto alkoi Suomessa olla asutukselle suotuisa arviolta noin 6 000 vuotta sitten. Oulujokilaakson varhaisin asutus syntyi alueille, jotka olivat siihen mennessä ehtineet kohota merestä. Merenranta ja Oulujoen suisto sijaitsivat tuolloin Muhoksen Pyhäkosken kohdalla. Jäästä vapautuneille alueille muodostui maankohoamisen myötä muinaissoiden jäljiltä viljavia maita pitkin Oulujokilaaksoa, jonne alkoi tulla kasvillisuutta, eläimiä ja eläinten vanavedessä ihmisiä.

Vanhat kivikautiset löydökset kuvastavat Oulujoen asemaa alueen valtaväylänä. Vesistö on mahdollistanut ihmisen asumisen ja elämisen sisämaassa. Asuinpaikkoja syntyi veden ääreen ja jokien niskoille, ensin harvakseltaan, sitten tiheämmin. Varhaisimmat asutukset olivat lähinnä yöpymistä varten tarkoitettuja tilapäisiä asutuksia. Pääelinkeinoja olivat kalastus ja metsästys, myös hylkeenpyynnissä käytiin puisilla ruuhilla vesistöjä pitkin. Kivikaudella saatettiin liikkua pitkiäkin matkoja.

Joen varrelle juurtuva elämä

Varhaisemmalla kivikaudella ilmasto oli nykyistä lämpimämpi, mutta ilmasto alkoi viiletä ja keskilämpötila laskea. Oulujoki oli tärkeä kulkupaikka myös talvisin, etenkin niinä kausina, kun jää oli paksua ja kesti painoa. Suksetkin olivat Suomessa käytössä jo kivikaudelta alkaen. Esimerkiksi Muhokselta ja Vaalasta on löydetty pronssikauden aikainen suksityyppi, joka lienee ollut alueella liikkuneiden lappalaisten käytössä.

Oulujoesta tuli keskiajalla 1000-luvulla entistä tärkeämpi kauppareitti idän ja lännen välille. Sen tarjoama vesistöyhteys oli pitkään alueen nopein kulkuväylä ennen maanteiden ja rautateiden aikaa. Karjalaiset kulkivat turkiskaupoilla ja veivät tuotteita Novgorodin markkinoille. Oulujärvi kokosi suuren määrän vesireittejä, joita pitkin pääsi Vienanmereltä Ouluun saakka ja edelleen vaikka Lapin perukoille asti. Oulujokisuusta tuli tämän vesistöreitin jonkinlainen liikennestrateginen keskuspaikka.

Pysyvää asutusta jokivarteen alkoi tulla 1300-luvulla esimerkiksi Laitasaaren alueelle. Asutus kasvoi, kun pohjoisinta Suomea alettiin Kustaa Vaasan toimesta asuttamaan 1500-luvulla muun muassa savolaisilla uudisasukkailla. Pääelinkeinoja olivat kalastus ja maanviljelys. Ruokavarastoja säännösteltiin pitkien talvien yli ja välillä oli hyvinkin kylmiä koettelemuksen vuosia, jolloin kasvukaudet jäivät lyhyiksi ja viileät kesät hankaloittivat kalastusta.

Rajariidat ja sodat varjostavat elämää

Elinoloihin vaikuttivat rajariitojen aiheuttamat sodat. Se, että Oulujoki oli niin merkittävä kulkureitti, toi mukanaan sotilaallisia ja poliittisia rajariitoja Ruotsin ja Novgorodin välille. Sodat ja hävitykset tuhosivat 1500-luvulla asutusta ja aiheuttivat kärsimystä, joka jatkui vielä myöhemmin isonvihan aikana 1700-luvulla. Venäläiset kulkivat hävitysretkillään Oulujokea pitkin.

Tervan, lohen ja matkailun joki

ervan kaupallinen käyttö yleistyi 1600-luvulla. Oulujoen mahdollistamalla luontaisella tervankuljetusreitillä oli merkittävä rooli tervakaupan kasvuun. Oulujoki on myös maamme vanhimpia uittoväyliä ja jokea pitkin on uitettu miljoonittain tukkeja. Jokea pitkin on aina kuljetettu muutakin aikansa tärkeää rahtitavaraa.

Oulujoen käyttö väestön kulkuväylänä kasvoi 1600-luvulla. Ammattitaitoiset laskumiehet, koskien luotsit, ohjasivat veneitä vaativissa koskissa. Kun koskiosuuksia perattiin, moninkertaistui Oulujoen käyttö entisestään 1800-luvulle tultaessa. Oulujoen vesistössä kuljetettiin tervaa parhaimmillaan yli 30 000 tynnyriä vuodessa.

Oulun ja Muhoksen välillä alkoi 1800-luvun lopussa höyrylaivaliikenne. Laivat palvelivat niin rahtiliikennettä, kasvanutta matkailua kuin huviloilleen matkustaneita oululaisia. Matkailu Oulujoella kasvoi niin, että sen koskimatkailureitistä tuli Suomen tunnetuimpia matkailureittejä. Oulujoen varrella on ihailtu mahtipontisia maisemia ja laskettu pitkin vapaana kuohuvia koskia.

Lohirikas Oulujoki on ollut perinteisesti hyvin tunnettu. Lohenpyynti oli tärkeä elinkeino keskiajalta 1800-luvulle. Kalavedet tarjosivat runsain mitoin lisäansioita paikallisille ja kuuluisana lohijokena Oulujoki houkutteli ulkomaita myöten urheilukalastajia, joita kutsuttiin lohiloordeiksi.

Asutus vyöryy joen vartta – vanhasta jokikylästä moderniin maisemaan

Oulujoen vanha asutus kehittyi 1900-luvulle tultaessa joen reunustalle pitkäksi asutuksen vyöksi, joka myötäili maastonmuotoja, Oulujokea ja joen uomaa mukailevia vanhoja maanteitä. Talot, pellot ja niityt seurasivat toinen toisiaan.

Rautatie rakennettiin 1920-luvulla ja höyrylaivojen liikennöinti päättyi. Liikkuminen siirtyi yhä enemmän juniin ja maanteille. Jokiympäristöön ovat 1940- ja 1950-luvulta alkaen lukeutuneet voimalaitokset, jotka ovat osa tämän päivän Oulujokilaakson kulttuuriperintömaisemaa. Vapaana solisevat yhä pienet Muhosjoen kosket Liimanninkoski ja Isterinkoski.

Lähteet:

Huurre, Matti ja Vahtola, Jouko 1991. Oulujokilaakson historia kivikaudelta vuoteen 1865. Hailuodon, Kempeleen, Limingan, Lumijoen, Muhoksen, Oulunsalon, Temmeksen, Tyrnävän, Utajärven ja Vaalan kunnat ja seurakunnat, Oulun kaupunki ja seurakunnat ja Oulujoki-Seura ry. Oulu. (s. 12—22, 27, 56–62, 74–78, 91–95, 106, 132, 141, 443)

Kiuttu, Mikko 2013. Rokua Geopark.

Mäkiniemi, Kaisa 2013–2015. Arvokkaat maisema-alueet Pohjois-Pohjanmaalla. Pohjois-Pohjanmaan valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden päivitys- ja täydennysinventointi 2013–2015. Pohjois-Pohjanmaan liitto. Pohjois-Pohjanmaan maisematoimikunta.

Oulujokilaakson kulttuurimaisemat. Valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet. Pohjois-Pohjanmaa. Ympäristöministeriö 2021.

Oulujoki Osakeyhtiö 1954. Entinen Oulujoki: historiikkia ja muistitietoa. (s. 14, 111, 173–174)

Topelius, Sakari 1875. Maamme kirja (Boken om vårt land).

Metsähallituksen retkeilyneuvonta

Humanpolis Oy (Rokua Geopark)