Vainojen aikakaudet Oulujokilaaksossa

Koko Oulujokilaakso oli pitkään, aina vuoteen 1595 asti virallisesti Novgorodin tasavallan ja myöhemmin Moskovan valtapiirin hallinnassa olevaa aluetta. Pähkinänsaaren rauhassa vuonna 1323 oli kyllä sovittu rajasta Novgorodin ja Ruotsin välillä, mutta määrittely jäi ilmeisen epäselväksi pohjoisemmassa osassa Suomea.

Novgorod katsoi koko Oulujokilaakson kuuluvan valtaansa ja reagoi, kun Ruotsi pyrki vahvistamaan valtapiiriään. Ruotsin idänpolitiikka ja tarve rajalinjauksiin vahvistuivat, kun Kustaa Vaasa nousi valtaan 1500-luvulla. Oulujoki taas oli Vienan karjalaisille tärkein yhteys ja kauppareitti länteen, jota piti voimallisesti puolustaa.

Suuren venäläisvihan (1495–1497) ja sen tuomien hävitysten jälkeen solmitussa rauhassa virallinen raja jäi edelleen sopimatta. Ruotsi kuitenkin katsoi sen kulkevan Oulujärven yli Oulujoelle Muhoksen Ruskonkivelle tai Pällinkorvaan ja sieltä edelleen Kuusamoon.

Rappasotien hävitysretket

Ruskonkivi on sijainnut vanhojen tietojen mukaan 12 kilometriä Muhoksen kirkolta Utajärvelle vievän tien varrella Teerikangas-nimisellä alueella. Se on merkinnyt 1500-luvulla epävirallista Ruotsi-Suomen ja Venäjän välistä rajaa. Paikkaa on pidetty myös mestauspaikkana, johon liittyy tarinoita 1500-luvulla tapahtuneista vainoista ja teloituksista. Akusti Virkkunen muistaa poikana kuulleensa ”aikuisten puhuvan kankaalla sijainneesta rikollisten rankaisulaitteesta, jolla rikolliset teloitettiin”. Kerrotaan, että kiveen olisi hakattu ruotsalainen kruunu, venäläinen risti, lappalainen vasara ja vuosiluku 1681, tai että kiveen olisi hakattu kirjaimet P.V., paikka verinen.

Sodan raivo pyyhkäisi jälleen yli Oulun seudun, kun vuonna 1570 alkoi 25 vuotta kestänyt vainojen aika. Pitkä viha tai vanha viha (1570–1595), jota alueella on kutsuttu rappasotien ajaksi, on vaikuttanut voimakkaasti entisaikojen asukkaiden elämään. Venäläiset tekivät alueen tuntevien karjalaisten johdolla hävitysretkiä, joissa poltettiin lukuisia kyliä ja taloja raunioiksi ja surmattiin kylien asukkaita. Osa asukkaista pakeni metsään piilopirtteihin, pakosaunoihin ja kuka mihinkin asti kauemmaksi pääsi. Osa kävi sissisotaa vainolaisia vastaan.

Vainojen vastarinta synnytti legendoja

Lukuisat tarinat kertovat vainolaisia kohdanneista asukkaista, joiden kokemuksia esimerkiksi Samuli Paulaharju ja A. H. Snellman ovat tallentaneet muistiin. Muhoksella tunnetaan erityisesti 1500-luvulla elänyt Musta-Nykyri. Hänet muistetaan voimakkaana talonpoikaispäällikkönä, joka vastusti vainojen aikaan venäläisjoukkoja niin voimakkaasti, ”- – että veri oli jäällä juossut ja että kirkko jäi vihollisilta polttamatta”. Musta-Nykyrin sanotaan olleen isokokoinen, mustaverinen ja muita etevämpi mies. Noidaksikin kutsuttu Nykyri uhosi vihollisjoukkoja noituustaidoillaan:

”Toisen kertomuksen mukaan otti Nykyri kengittyänsä ’patapölkyn’ pöytänsä vierestä, ja kun hän sillä löi vihollisia, ’kaatui niitä luokona’. Sitten meni hän ulos pirtistä, ajoi pakoon kaikki kartanolla olevat Wenäläiset, meni aittansa portaille, otti kaksi höyhennelikkoa, pöläytti niiden sisustan ilmaan, sanoen: ’nuo kaikki minun puolestani!’ Höyhenet muuttuivat miehiksi ja Nykyrin itsensä kerrotaan silloin hävinneen näkymättömiin. – Erään toisinnon mukaan menivät viholliset sokeiksi Nykyrin pöläyttämien höyhenien vaikutuksesta ja luulivat kirkonväen olevan liikkeellä. Siitä säikähtäneenä riensivät he pakoon.” (Snellman 1887)

Ahmaksella elävissä tarinoissa tunnetaan kylän ensimmäisen uudistalollisen jälkeläinen, vuonna 1555 syntynyt Lasse Räisänen nimellä Iso-Räisänen tai Iso-Lassi. Hän oli lempinimensä mukaisesti suurikokoinen voimamies, jota aikalaiset pitivät pelkäämättömänä sankarina. Hänen sanotaan tuhonneen venäläisvainojen aikaan runsain mitoin vihollisia. Kerrotaan, että kun vainolaisjoukko löysi tiensä Ahmakselle, se poltti kulkiessaan Räisäsen talon. Iso-Räisänen kuitenkin nousi vainolaisia vastaan, mikä sai viholliset etsimään häntä vangittavaksi. Kerrotaan, ettei rauhanteon jälkeenkään Iso-Räisästä jätetty rauhaan, vaan vainolaispartio palasi kostoajatuksin Ahmakselle.

Tulijärven saaressa Rokualla puolestaan asui vainolaisten aikaan erakkona Lintu-Mikko, joka saalisti kaiken ruokansa itse. Villieläinten kerrotaan kuitenkin yllättäneen Lintu-Mikon ja raadelleen hänet. Lintu-Mikko paranteli saamiaan haavojaan metsästä löytämillään yrteillä ja söi Ahmaksen kylästä talon ruuat muiden poissa ollessa, mistä paikalliset emännät ja isännät suuttuivat. Miehet yrittivät kolmen päivän ajan löytää ruokavarkaan Rokuan metsistä, mutta eivät löytäneet piilokorsuun paennutta Lintu-Mikkoa.

Lukuisat ihmiset joutuivat kotimaassaan pakolaisiksi. Talonpojat etsivät piilopaikkoja korpien kätköistä ja piilopirteistä.  Monilla alueilla väestö harveni miehityksen aikana jopa puolella, osa kylistä tuhottiin kokonaan. Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan, mutta ankara hävitys aiheutti raskaita seurauksia pitkälle eteenpäin.

Miehitysaikaa alettiin kutsua isoksivihaksi tai vainon ajaksi vasta sodan jälkeen 1700-luvun lopussa ja sen jälkeen etenkin Pohjois-Pohjanmaalla. Historioitsijat ovat keränneet talteen aikalaiskokemuksia ja omakerrallista historiankuvausta, ja tuhoista kertovia todistuksia löytyy myös käräjien arkistoista. Etenkin Pohjois-Pohjanmaalla hävityksen ulottuminen kaikkialle oli tehnyt ajanjaksosta kaikille yhteisesti koettua ja todennettua historiaa säädystä riippumatta.

Sakari Topelius (1875) on myöhemmin kuvannut isonvihan aikaa: ”Siihen aikaan puolet Suomea oli erämaana; kylät olivat tuhkana, pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset, jotka milloin missäkin etsivät turvaa metsistä. Suolasta oli niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se loppui kokonaan, kaivettiin kuoppia merivedelle tahi keitettiin sitä siksi, kunnes vesi haihtui, ja vähäinen suola otettiin talteen. Kaikenlainen hätä rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä, taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja tämä ’Isonvihan aika’ jättikin jälkipolviin niin kauhistuttavan muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin osoittaa sen kauhuja, sanottiin: ’Oli niin pimeää, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää’. Toiset sanoivat: ’Oli niin kylmää, että tuli jäätyi takassa’.”