Erämaasta hiihtokohteeksi

Rokuan kumpuilevasta maastosta oululaiset löysivät mieluisan kohteen silloin, kun alue oli vielä pitkälti rakentamatonta erämaata. Suuret korkeuserot olivat poikkeus Pohjanmaan alavissa peltomaisemissa, eikä vastaavia hiihtoon sopivia kohteita ollut lähimaillakaan. Hiihdon ympärille alkoi muodostua Rokuan matkailu 1930-luvulta alkaen.

Rokuanvaarojen maine hiihtokohteena kasvoi entisestään sotien jälkeen. Suosituksi tulleita Lapin hiihtokeskuksia tuhoutui, ja Lapin kulkuyhteydet myös heikkenivät sotien seurauksena. Samalla ihmisten varallisuus heikentyi. Niinpä hiihtokohteita alettiin etsiä lähempää. Hiihtoinnostus ja reipas ulkoiluhenkisyys olivat muutenkin voimakkaasti kasvussa Suomessa.

Lättähatulla ladulle

Talvet olivat lumisia ja hiihtokausi pitkä jatkuen marraskuulta huhtikuulle. Työssä käyville oululaishiihtäjille sunnuntai oli usein viikon ainoa vapaapäivä ja silloin lähdettiin ulkoilemaan. Parhaimmillaan Rokualla kävi sunnuntaisin satoja hiihtäjiä.

Kunnollisia teitä ei ollut, joten autoilla ei vaaroille ollut asiaa, mutta ratayhteys oli avattu 1929.

Oulusta matkattiin sunnuntaiaamuisin lättähatulla Ahmaksen asemalle Utajärvelle, josta piti vielä hiihtää kahdeksan kilometriä metsän poikki, jotta päästiin Rokuanvaaralle hiihtämään.

Konduktööri pinosi perillä asemalla puusuksia hankeen, josta jokainen noukki omansa, heitti repun selkäänsä ja liittyi Rokualle vievään hiihtojonoon. Joskus yön aikana oli pyryttänyt lunta niin reippaasti, että ensimmäiset saivat avata latua auki muille. Illalla palattiin taas takaisin toiseen suuntaan ja junalla kotiin.

Ainoana majoituspaikkana Rokualla toimi tuohon aikaan Pookin maja, jonka Utajärven suojeluskunta oli rakentanut 1936 ja joka kuului nyt Utajärven Urheilijoille. Siellä pystyi lämmittelemään ja evästelemään kamiinan äärellä.

Pookivaara olikin tuttu paikka hiihtäjistä vanhimmille, jotka olivat käyneet jo lapsuudessaan laskemassa tämän Rokuan korkeimman kohdan mäkiä. He ovat myöhemmin muistelleet, että kavereilta sai rämäpään maineen, jos uskalsi laskea Pookin mäen suoriltaan.

Hiihdosta tuli kuitenkin niin suosittua, että Pookin pieni maja kävi ahtaaksi alati kasvaneelle retkeilijämäärälle. Kävijöitä virtasi paitsi laduille, myös hiihtokisoihin ja muina vuodenaikoina retkeilemään.

Rokua koko kansan tietouteen

Utajärven Urheilijat ja Rokuan Ryhti järjestivät Rokualla hiihtokilpailuja, jotka olivat talven päätapahtumia ja kohosivat Ounasvaaran kaltaisiksi vetonauloiksi: Parhaimmillaan kisat keräsivät liki 800 katsojaa. Ladut kiersivät ympäri Rokuan vaaroja ja mainiot olosuhteet houkuttelivat paikalle nimekkäitä osallistujia, joihin lukeutuivat myös olympiamitalisti Sauli Rytky ja Salpausselän voittaja Arvo Kippola.

Rokuan kehittämisen puolesta käytiin 1940-luvulla Kaleva-lehdessä viikoittain vilkasta keskustelua ja julkisen keskustelun myötä alueen maine levisi lähialueita kauemmaksikin. Kehittämistyö sai pontta, kun Rokuan-kävijöiksi itseään kutsuneet aktiiviset oululaishiihtäjät Valde Näsi, Toivo Sirén, Aarno Aranto ja Heikki Klemetti perustivat Rokuan Seuran 1946. He halusivat tehdä ihailemansa Rokuanvaarat tunnetuksi koko kansan keskuudessa.

Rokuan Seuran toiminta-ajatuksessa näkyi sota-ajan jälkeiselle ajalle ominainen reipas toiminta- ja urheiluhenki. Seuran perustamispöytäkirjassa se kiteytettiin seuraavasti: ”Me allekirjoittaneet olemme tänään päättäneet perustaa Rokuan Seuran, jonka tarkoituksena on tehdä tunnetuksi Rokuanvaaroja retkeily-, urheilu- ja lomanviettopaikkana ja innostaa jäseniään ja kaikkia kansalaispiirejä retkeilyyn ja urheiluun.”

Rokuan Seura pyrki lisäämään majoitustiloja ja vuokrasi Metsähallitukselta tontin Lianjärveltä, jonne nousi hiihtomaja 1948. Hiihtomajasta tulikin suosittu ja siellä vieraili parhaimmillaan yli sata hiihtäjää päivässä. Vieraskirjan mukaan heitä tuli lähialueilta, mutta myös kauempaa Helsinkiä ja ulkomailta myöten.

Köyhien tunturit saivat hyppyrimäen

Oululaisilta hiihtäjiltä Rokua sai myös 1950-luvulla tunnetuksi tulleen lempinimensä Köyhien      tunturit, jolla viitattiin siihen, että paikalle ehdittiin nopeasti työviikon ohessa. Vaikka nimen voisi ajatella olevan loukkaava, oli se ennen kaikkea kunnianosoitus komeille vaaroille.

Huomiota herätti myös presidentti Urho Kekkosen 1960-luvulla tekemä hiihtoretki Rokualle, jonne hän oli päätynyt kaivattuaan ”isosti ja pienesti lainehtivaa ja tarpeeksi harvametsäistä mastoa”, kuten hän oli kuullut Tahko Pihkalan kehuneen Rokuaa. Sivakoituaan Rokualla presidentti kehui oululaisessa paikallislehti Kalevassa, että “Rokua on todella ihanteellista hiihtomaastoa. Siellä on mahdollisuuksia kaiken taitoisille ja kaiken haluisille hiihtäjille. – – Kenenkään ei tarvinnut täällä kiertää vain yhtä monttua. – – Tunnen runsaasti Suomen hiihtokeskuksia, mutta Rokua kyllä nousee parhaimpien rinnalle, jollei mene ohikin.”

Rokuan talvitapahtumia alettiin 1950-luvulla monipuolistaa. Tästä saatiin idea rakentaa hyppyrimäki. Paikaksi valittiin Rokuan Seuran vuokraamalla maa-alueella Lianjärvellä sijainnut mäenharjanne, jonka laelta hyppääjät laskeutuivat järven jäälle. Varat rakennustyöhön saatiin todennäköisesti veikkausvaroista ja työt hoidettiin talkootyönä, kuten tapana tuolloin oli. Rakennushirret saatiin lähimetsästä ja ne pultattiin toisiinsa kiinni talvipakkasilla käsivoimin. Voisi kuvitella, että jäisten puiden kiinnitys ei liene ollut täysin vaaratonta puuhaa.

Hyppyrimäen rakentaminen alkoi 1953 ja valmista tuli seuraavana vuonna. Vihkimistilaisuus järjestettiin talvipakkasilla 30.1.1955 kansallisten mäenlaskukilpailujen merkeissä. Purevista pakkasista huolimatta paikalle saapui runsaasti väkeä. Hyppytorni oli merkittävä hanke, sillä lähin oli 200 kilometrin päässä Taivalkoskella. Suomen Hiihtoliitto lähetti onnittelunsa ja toivoi, että alueen talvinen liikuntakasvatustyö saisi mäen kautta uutta tuulta purjeisiin.

Kaiken kaikkiaan mäessä käytiin piirikunnalliskisojen merkeissä hyppäämässä kymmenen vuoden ajan ja mäkiennätyksen kerrotaan olleen noin 50 metriä. Suojaamattomasta puusta rakennettu torni alkoi lopulta heiketä, ja sattuipa muutakin. Utajärveläiset tietävät kertoa, kuinka paikalle oli saapunut eräänä iltana kaksi mopoilevaa nuorta, jotka menivät omaan rauhaansa kuhertelemaan tornin huipulle ja sytyttivät sinne nuotion. Eipä mennyt kauaa, kun lattia alkoi palaa alta. Nuorille tuli kiire, he katosivat paikalta ja koko maisema alkoi välkehtiä palojätteistä. Rokualla oli kuitenkin silloin jo asukkaita, jotka hälyttivät apua, eikä palo ehtinyt laajeta maastopaloksi. Lopulta torni purettiin 1969 onnettomuuksien estämiseksi. Nyt hyppykisoista ovat jäljellä enää Lianjärven rinteeseen maastoutuneet betonijalakset.

Kehittyvään talviurheilukeskukseen nousi stadion ja kylpylä

Rokuan matkailun ja retkeilyn kehittäminen alkoi edetä vauhdilla 1950- ja 60-luvulla. Rokuan kansallispuisto perustettiin 1956. Alueen majoituspalveluita lisättiin. Pitkän tähtäimen tavoitteena oli saada Rokualle retkeilykeskus tai urheiluopisto palvelemaan kasvaneen hiihtoväen tarpeita. Tältä pohjalta valmistui myöhemmin monien vaiheiden jälkeen terveyskylpylä, jonka tunnemme nykyään Rokua Health & Spana.

Hiihtourheilu oli suosittua. Yksi merkittävimmistä Rokuan hiihtomaastoista ponnistaneista hiihtäjistä on Esko Lähtevänoja, joka kilpaili menestyksekkäästi Lahden MM-kilpailuissa 1978. Lähtevänoja ansaitsi sähäkällä avausvedollaan joukkueelleen viestihopeaa, mistä aikansa kuuluisin urheiluselostaja Paavo Noponen keksi antaa hänelle lempinimen Rokuan raketti.

Vuosituhannen taitteessa Rokualla tehtiin runsain mitoin parannuksia reitistöihin. Euroopan unioni myönsi kaikkiaan 2,9 miljoonaa euroa kahdeksaan hankkeeseen, joilla rakennettiin Rokualle muun muassa opasteita, taukopaikkoja, ympäristöjärjestelmä, opastuskeskus ja hiihtostadion. Stadion vihittiin juhlallisesti käyttöön räiskyvien ilotulitusten keskellä 29.1.1999.

Isometsä ja piispa eivät pakkasta pelänneet

Seuraavasta päivästä alkaen stadionilla ja sen ympäristöön levittäytyneellä kansainvälisen tason kilpalatuverkostolla järjestettiin maastohiihdon SM-kilpailut. Laduilla nähtiin muun muassa aikansa tunnetuimmat hiihtäjät Mika Myllylä ja Jari Isometsä.

Oli kyllä lähellä, ettei SM-kisoja olisi järjestetty ollenkaan, ainakaan alkuperäisessä aikataulussaan. Pakkaset yltyivät niin kireiksi, että kisojen pakkasraja 20 astetta oli ennusteiden mukaan alittumassa. Säätä jännitettiin uuden säätutkan avulla viimeiseen asti. Kylmille kilpaladuille uskaltautui vain ani harva harjoittelemaan. Jari Isometsä oli yksi harvoista rohkeista, olihan hän kotiseuduillaan Torniossa jo tottunut vastaaviin lukemiin.

Lopulta pakkanen heltyi ja kisat saattoivat alkaa. Paikalliset ovat kertoneet, että avajaisiin oli kutsuttu suojelijaksi ja kisojen vihkijäksi piispa Olavi Rimpiläinen. Kun pakkanen laski, naureskeltiin, että se oli korkeimman ansiota.

Vaikka hiihtostadion on sittemmin jäänyt historiaan, on nykyisin Rokua UNESCO Global Geoparkiin kuuluvalla Rokualla tänä päivänä kaiken kaikkiaan noin 25 kilometriä hoidettuja talvireittejä yli mäkisten vaarojen.