Ahmaksen kylän kalevalainen perintö

Ahmaksen kylä sijaitsee Ahmasjärven ympärillä Rokuan vaarojen juurella. Nimensä kylä on saanut ilmeisesti varhaisilta asukkailtaan, jotka nimesivät paikan vesiahma-nimisen kasvin mukaan. Ahmasjärven rannoille on saavuttu jo kivikaudella, ja pysyvää asutusta alueelle tuli 1500-luvulla. Entisaikojen asukkaiden keskuudessa vaikutti vahvana kansankulttuuri.

Entisaikojen elämäntapa on ollut meihin verrattuna hyvin omavarainen ja luonnonläheinen. Ympäristöön liittyi paljon uskomuksia, ja luonnonvoimiin yritettiin vaikuttaa erilaisilla rukouksilla, loitsuilla ja manauksilla. Sairastapauksissa ja vaivoissa käännyttiin pelättyjen mutta arvostettujen kansanparantajien puoleen. Näitä tietäjiä ja parantajia asui Ahmaksella.

Tavallisia taikoja teki entisaikaan lähes jokainen ja aikeet olivat pääsääntöisesti aina hyvät. Niillä saatettiin palauttaa onnea, karkottaa pahoja asioita tai oikaista vääryyksiä. Tuohon maailmanaikaan tiede, salatiede, kristinusko ja muinaiset uskomukset olivat sekoittuneet toisiinsa ja opit levisivät helposti. Kristinuskon leviämisestäkin huolimatta kansanuskon perinne säilyi vahvana.

Loitsuista kansanrunoihin ja kertomuksiin

Vanhat loitsut sulautuivat myöhemmin kansanrunoihin ja kertomuksiin, jotka siirtyivät suullisena perimätietona sukupolvelta seuraavalle. Runoja laulettiin, jotta ne muistettiin paremmin. Vanhoja runoja Väinämöisestä on Suomessa alettu laulaa mahdollisesti jo kivikauden loppupuolella, minkä jälkeen muinaisrunot kulkeutuivat muistin varassa alueilta toiselle muuttajien mukana. Kalevalanmitan arvellaan syntyneen nimenomaan helpottamaan runojen muistamista. Pohjoisessa Suomessa kalevalaisesta runoudesta muodostui etenkin miesten perinnettä, jota he tapasivat esittää väenkokouksissa.

Erilaisia loruja, muinaisrunoja ja paikallisia kertomuksia ovat sittemmin tallentaneet paikalliset harrastajat ja varhaiset kotiseutuperinteen kerääjät, kuten Mikael Agricola, Sakari Topelius, Samuli Paulaharju sekä A. H. Snellman. Näin päätyivät myös ahmaslaiset runot osaksi kansalliseepostamme Kalevalaa.

Lusiasta tuli noitavainon uhri

Ahmaslainen kansanparantaja ja runonlaulaja Lusia Rusintytär Korhonen on jäänyt historiankirjoihin ensimmäisenä nimeltä tunnettuna kalevalamittaisen runon taitajana. Hänen muinaisrunojen taitonsa olivat perua isältä Brusius Mats ”Iso-Rusi” Korhoselta, jota oli väitetty noidaksi ja jonka sanottiin selvinneen tuohon aikaan Oulujokilaaksoa pitkään koetelleista vainoista noituudella.

Lusia syntyi Ahmaksella 1640 ja eli naimattomana itsellisnaisena, jonka elämänvaiheista on saatu tietoja Oulun käräjien pöytäkirjoista vuodelta 1680. Niissä kerrotaan Lusiaa ja Reeta Tuomaantytärtä vastaan nostetuista noituussyytteistä. Syytteen mukaan Lusia olisi parantanut sukulaisensa Marketta Seppäsen silmät Seppälän saunassa ehtoollisleivän avulla. Lusia kiisti syytteet eikä Marketta tunnustanut, joten oikeus määräsi pidettäväksi uudet käräjät kesällä. Ylimääräisillä käräjillä 30.3.1680 kuitenkin ilmoitettiin, että ehtoollisleipien väärinkäytöstä syytettynä ollut Lusia oli hirttänyt itsensä.

Lusia oli syytöksestä ahdistuneena mennyt itse hirteen välttääkseen noitarovion. Noitakäräjille haastettiin kristillisen puhdasoppisuuden aikakaudella tiettävästi aikanaan parisataa suomalaista, joista osa tuomittiin kuolemaan. Noituus ja taikuus herättivät ihmisissä pelkoja, jotka saivat aikaan surullisia noitavainoja.

Kyläläiset kertoivat Lusian laulaneen vanhoja loitsuja kävellessään Ahmasjärven rannassa seisseelle hirttopuulleen: ”Tuulen puolella peurahirvas, seitsenhaaraisin sarvin, tuleni tuoksun hän haistaa. Otan paikkansa matkalle, näkymättömälle vaellukselle, valtakuntahan Tuonelan. Veneen rannasta irrotan, tuonen maahan matkustan, läpi kuohuvan kosken, kautta surkian karikon, Henkien maahan mä kuljen”.

Ahmaslaiset runot tallentuivat Kalevalaan

Kalevalaisperintöön puolestaan liittyy olennaisesti Pekka Jaakonpoika Kukkonen, joka syntyi Ahmaksen Kukkolassa 1770. Hänen sukulaisillaan oli tapana laulella suvussa kulkeneita runoja ja loitsuja, joita lapsetkin sitten samalla kuulivat. Kalevalamittaisia runoja osasi siihen aikaan vielä moni paikallinen.

Pekka Kukkonen muutti Ouluun lukkarin oppiin ja muutti nimensä Pehr Gullsténiksi saadakseen enemmän arvostusta ja asiakkaita. Hän työskenteli Rovaniemellä lukkarina kuolemaansa vuoteen 1825 saakka. Lääketieteellisiä taitoja Kukkonen harjoitti Sakari Topelius vanhemman opissa välskärinä. Tuolloin Kukkonen lauloi Topeliukselle kotonaan kuulemiaan muinaisia runoja ja loitsuja.

Sana taitavasta runonlaulajasta saavutti myös Turun yliopiston suomen kielen tutkijan Reinhold von Beckerin, joka matkusti tapaamaan Kukkosta. Becker tallensi kuulemiaan runoja, joihin lukeutuivat esimerkiksi Väinämöisen polvenhaava, Kanteleen synty ja Ilman Immen kosinta. Sitten hän julkaisi Turun Viikko-Sanoissa Gullsténin runoihin perustuvan kirjoituksen Väinämöisestä, jonka hän oli tulkinnut historialliseksi henkilöksi. Kirjoituksensa hän päätti sanoihin: ”- eipä katoa Väinämöisen nimi niin kauan kuin Suomen kansaa maailmassa mainitaan”.

Beckeriltä runot päätyivät edelleen vuonna 1827 Elias Lönnrotille, joka teki Beckerin johdolla väitöskirjaa kansanrunoudesta. Kukkosen runot tulivat osaksi Lönnrotin tutkimusmateriaalia. Näin Ahmaksen kylästä peräisin olevat kansanrunot päätyivät osaksi Kalevalaa.

Elias Lönnrot yhdisti laulajilta saadut Väinämöis-runot osaksi kokoelmaansa. Kalevalan kahdeksannen runon kulku on peräisin Pekka Kukkoselta, joka on Pohjois-Pohjanmaan merkittävin kalevalamittaisen kansanrunouden taitaja.

Lusia heräsi henkiin perinnekylän oopperassa

Ahmaksen kalevalaisen kulttuurihistorian perinne elää tänäkin vuonna Ahmaksen kalevalaisessa perinnekylässä, joka avattiin 2000-luvun alussa. Sen rakennutti Ahmaksen kyläseura pääasiassa talkoovoimin muistuttamaan kylän ensimmäisistä asukkaista, heidän historiastaan ja merkittävistä kalevalaisista juurista.

Avajaisten juhlaesitelmän piti merkittävää tutkimustyötä alueella tehnyt Pekka Oilinki. Juhlapuheen puolestaan piti Reino Paasilinna, jonka kirjailijaperhe on suoraan alenevassa polvessa sukua Pekka Kukkoselle. Sisarusten isä Väinö Gullstén suomensi aikanaan sukunimen Paasilinnaksi.

Perinnekylän ulkoilmanäyttämöllä esitettiin 2015 Lusia-ooppera, joka kertoi Lusia Rusintyttären elämästä. Tuon korpioopperan koreografian ja myös Lusian isän roolin teki Jorma Uotinen.

Lusian roolin esitti mezzosopraano Virpi Räisänen, joka on kertonut saaneensa idean oopperahankkeeseen saatuaan tietää olevansa suoraa sukua Lusia Rusintyttärelle. Asia oli selvinnyt Räisäselle sattumalta lentokentällä, jossa hän oli lukenut paikallisesta esitteestä Lusian tarinan.