search

Miljoonat uittotukit

Oulujoki on ollut Suomen vanhimpia uittoväyliä. Tietoa puunkuljetuksesta löytyy jo 1700-luvulta. Huippukesinä 1900-luvulla Oulujokea pitkin uitettiin lähes kaksi miljoonaa puutukkia vuodessa.

Oulujoen Niskakoski. Rannan tuntumassa uittoa varten kivestä rakennettu suiste. Vaala, Pohjois-Pohjanmaa. © I. K. Inha / Ståhlberg 1892. H. Timgrenin kokoelma / Metsäkirjasto. L usto - Suomen Metsämuseo. Museovirasto. (CC BY 4.0)

Uittoperinteen alku ja kehittyminen sahateollisuuden myötä

Vanhin tapa kuljettaa puita on ollut uittaa niitä lautoissa toisiinsa sidottuina heti jäiden sulettua kevätvesien aikana. Jos niitä kuljetettiin kauempaa, piti puut koskissa vierittää yksitellen ja koota sitten taas yhteen, mikä vaati aikaa ja työvoimaa.

 

Toiminta alkoi kehittyä kunnolla 1800-luvulla sahateollisuuden myötä. Höyrysahojen perustamisrajoitukset kumottiin vuonna 1861, minkä myötä puuteollisuuden ja suursahojen harjoittama uittotoiminta Oulujoella alkoi lisääntyä. Oulun seudulle syntyi suuria höyrysahoja, jotka hankkivat puutavaransa Oulujärveltä ja sen sivuvesiltä. Sahat tarvitsivat vuosittain noin 300 000 tukkia, joista suurin osa uitettiin Oulujokea pitkin. Tarvetta kasvatti puutavaran kysynnän kasvu Euroopassa.

 

Jokainen puutavaranomistaja hoiti aluksi uiton omana erillisuittonaan. Tukinuitossa toimi niin lautan ruotareita, tukinkaatajia, hevosmiehiä, uittajia kuin lauttamiehiä. Ämmän ja Toppilan sahat omistaneen Snellmanin kauppahuoneen työlistalta vuodelta 1888 on löytynyt tietoa saaduista palkoista. Esimerkiksi Heikki Saarenpää oli urakoinut peräti 208 lauttaa Pyhäkoskelta alas, mistä hänelle oli maksettu 25 silloista markkaa laudalta. Myöhemmin erillisuitot poistuivat ja yhdistysten kautta hoidettavista yhteisuitoista tuli pakollisia.

Lohipatojen vaikutus uittoon ja sen uudistaminen

Lohipatojen takia uittokausi oli lyhyt ja salli puiden uiton vain kuukauden ajan syksyisin ja keväisin. Lohenkalastukseen liittyvät jo 1600-luvulla alun perin tehdyt säädökset samalla myös hidastivat puutavaran uittoaikoja. Uitto Kainuusta Oulujoen suulle kesti kolme vuotta, kun se olisi muutoin voinut kestää noin kaksi vuotta. Uittajien piti jättää puunsa kahtena talvena talvehtimaan, ensin Oulujärvelle ja sitten Sotkajärvelle, jonka jälkeen ne saatiin vasta Ouluun. Pitkä uittoaika aiheutti taloudellisia tappioita. Niitä koitui paitsi hintoihin, mutta myös uponneiden tukkien takia ja siitä syystä, että puunomistajien piti korvata mahdolliset padoille aiheutetut vahingot. Tukkien uittokautta pidennettiinkin vuonna 1919 ja patoja poistettiin, jonka myötä uittoaika kesti toukokuulta elokuulle.

Uittotoiminnan huippuvuodet ja yhteisöllinen merkitys

Pienimuotoisesta uittotoiminnasta kehittyi lopulta oma erikoisalansa. Oulujoen vesistöllä oli lähes 2 900 kilometriä uittoväyliä. Puuta kaadettiin Pohjois-Pohjanmaalla runsaasti 1900-luvun alussa. Vuonna 1927 Oulujokea pitkin uitettiin yli 1 300 000 tukkia. Mutta huippukesänä 1937 Oulujokea pitkin kulki peräti 1 716 682 uittotukkia.

Uittotoiminta näkyi Oulujokilaaksossa asuneille. Muhoslainen Kalevi Leskelä on kertonut tukinuitosta nuoruudenmuistoissaan: ”Irtouiton aikana seilattiin tukeilla ja rakennettiin lauttoja, puomeilla juostiin myös kilpaa. Tämä oli rantatörmän nuorten kulta-aikaa, koska tekemistä riitti. Vuoden uittoaika kesti toukokuulta elokuulle. Syksyllä uittomiehet puhdistivat rannat tukeista ja poistivat puomit. Tätä työtä he nimittivät hännänviemiseksi kohti Oulua”.

Uittomenetelmien muutokset ja toiminnan hiipuminen

Sitten loistoaika hiipui. Sotavuosina uittoa ei ollut lainkaan ja sodan jälkeen uittomäärä kasvoi sotakorvauksien takia, mutta voimalaitosten rakentamisen myötä uittotoiminta jäi vähäiseksi. Uittamiseen käytetty menetelmä muuttui irtouitosta nippu-uitoksi. Uutta uittomuotoa varten Oulujoen voimalaitoksille rakennettiin nippujensiirtolaitteet ja uittokouruja. Jokea myös ruopattiin sen matalimmilta kohdilta, jotta suuria rautalangalla ja vaijerilla sidottuja tukkinippuja kyettiin kuljettamaan jokea pitkin. 

 

Tukkien irtouittaminen päättyi kokonaan 1980-luvulla korkeiden kustannusten ja myös ympäristövaikutusten takia. Vaikka nippu-uittamista jatkettiin, niin pääsääntöisesti tukkeja on sittemmin kuljetettu junissa ja kuorma-autoissa. Uittojokia on myöhemmin kunnostettu ja uittoihin käytettyjä rakenteita on purettu.

Lähteet:

Enbuske, Matti 2010. Pohjois-Pohjanmaan ympäristöhistoria. Alueellisen ympäristöhallinnon kehitys sekä ohjaavat järjestelmät, vaikuttavat tekijät ja ympäristövaikutukset. Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus, ympäristö ja luonnonvarat -vastuualue. (s. 242, 250–261)

Leskelä, Kalevi 9.11.2016, kirjannut Elsi Lehikoinen. Oulujoen tukinuitosta. Laitasaari-kyläseuran sivustolla.

Oulujoki Osakeyhtiö 1954. Entinen Oulujoki: historiikkia ja muistitietoa. (s. 51, 226–238)

Sihvo, Pirkko1996. Lamminaho: elämää Oulujoen Niskakoskella. Helsinki: Museovirasto.

Kuva 2: Pyhäkosken uittoränni. Uittorännin alapäässä seisoo miesjoukko. Ajankohta 1930–50-luku.© Metsähallituksen Insinööriosaston kokoelma. Lusto - Suomen Metsämuseo. Museovirasto. (CC BY 4.0)

Kuva 3: Tukkinipputarakka hinauksessa Oulujoella Montasta Merikoskelle 1953. © Uittoteho ry:n kokoelma. Lusto - Suomen Metsämuseo. Museovirasto. (CC BY 4.0)

Kuva 4–5: Hännänajoa Oulujoella. Uittomiehet hännänajossa Oulujoella. Kuvia viimeisestä hännänajosta Sotkakoskilla 2.10.1956. Seuraavana kesänä ei Sotkakoskia enää ollut, koska siihen mennessä vesi Pällin padotusaltaalla oli tarkoitus nostaa maksimikorkeuteensa. © Elias Purhonen 1956. Elias Purhosen kokoelma. Lusto – Suomen Metsämuseo. Museovirasto. (CC BY 4.0)