Metsää puilta

Metsää puilta 1.

On kevät saaressa. Paikalla on monta nimeä, joista muistissa on Muhossaari, Kirkkosaari, Hautausmaasaari. Turkoosiin taittuvalla, korkealla kevättaivaalla kevyet pilvet purjehtivat lämpenevässä tuulessa.

Saari on muodostunut kahden joen haaraan, kohtaan joka on vaihtanut asentoaan vuosituhansien mittaan uudelleen ja uudelleen kun ensin jää ja sitten meri vetäytyivät seudulta. Suuremman ja vahvemman Oulujoen liikkeet ovat sekä korottaneet, että syöneet saaren pohjoisrantaa. Eteläinen ranta taas on hiukan painuksissa rauhallisempaan, savipohjaiseen virtaan päin, joka tuo vesiä soisilta seuduilta ja jakautuu kahtia saaren molemmin puolin. Pitkien aikojen ja matkojen päästä on tähän risteyskohtaan kerääntynyt maa-aineksia, jotka ovat osa saarta. Muhosjoen uoman pohjasta nousee maakaasua, ja pinnalla on toisinaan runsaasti vaahtoa. Vesi on nyt ruskeaa, sillä suot, jotka muinoin pitivät veden puhtaana on kuivattu pelloiksi ja metsäpalstoiksi, joilta väri nyt leviää jokeen ja sitä pitkin mereen.

Joskus vesi oli niin kirkasta, että siinä pestiin pyykkiä, vuosituhansien ajan. Jo kauan ennen ensimmäistäkään kirkkoa, joka kohosi jokunen vuosisata sitten, keskiajalla; pientä latomaista rakennusta, jossa kasteet, häät ja hautajaiset toimitettiin silloin, kun papilla oli mahdollisuus tulla pitkän matkan takaa hoitamaan kaukaisen seurakunnan perukan asioita. Tällä ensimmäisellä kirkolla tuskin oli edes kivijalkaa, mutta se rakennettiin saareen, paikalle joka oli jo kauan ollut pyhitetty hengille ja esi-isille ja yhteisön viimeiseksi leposijaksi elämän ja kuoleman virran äärellä.

Mikä merkitys tällä saarella on tänään, sinulle?

Metsää puilta 2.

Kesäisen hellepäivän autereessa lepää saari, jossa lähiseudun lapset etsivät seikkailuja ja aarteita, merkkejä menneestä. Vanhan kirkon raunioita, hautausmaan aidan vierustan luita.
Pohjoisrannalla jalka etsiytyy tähystyskiville, missä on monet kerrat istuttu uneksimassa, kurotellen katseella ja ajatuksilla kohti länttä ja merta, kaupunkia sen rannalla, minne sadat ja tuhannet tervaveneet, tukit, voi- ja kalatynnyrit lipuvat jokea pitkin. Ja kaikki ne ihmiset joita jokiveneet kuljettavat. Ja laivat, höyryt kuten Laine ja Lempi! Aikoinaan jokireitti tarjosi tien mereltä aina Karjalaan saakka ja takaisin.
Täällä muuan seikkailija, Suomea laajasti kiertänyt tutkimusmatkailija ikuisti paikalliset lapset haaveilemassa rantatöyräällä 1800-luvun lopulla. Pariisin maailmannäyttelyssä yleisö pääsi katsomaan samaa maisemaa kuvan kauta.

“Hymyileviä kesäisiä maisemia ovat rannat, mutta kaunis on seutu varsinkin vaaralta, jolle näkyy hedelmällisten rantainsa välissä etäisyyteen liukuva vesivyö ja viljavan rantueen takana tummat kankaat”, kirjoitti kuvan ottaja, I.K.Inha.

Metsäkurjenpolvi myhäilee kevyessä varjossa ja kumartuu kohti mesimarjan kukkaa, jolla lepää vihertävän metallinhohtoinen pieni perhonen. Mitä silmät löytävät, kun ne avaa?

Metsää puilta 3.

Syksyisten iltojen ja viileyden myötä ruska laskeutuu saareen. Kuvittele savun ja lahoavien lehtien makea tuoksu. Muinaiset pyyntikuopat, tervahautojen ja hiilimiilujen jättämät painaumat ovat aikoja peittyneet sammalten ja varvikon alle. Voimalaitoksen valot pilkottavat tumman veden yllä, sähköinen humina värisee kirpeässä ilmassa.
Saareen on kohonnut Metsäntutkimuslaitoksen tutkimusasema. Metlalaiset ovat oma tiivis perheensä, heille saari on kuin toinen koti. Oma ranta, laituri ja vene jyrkkien portaiden juurella vesirajassa, pihalla tenniskenttä. Saaren eteläisessä osassa olleen vanhan sahan rauniot puretaan ja perustuksen kivetkin viedään pois tutkimusaseman johtajaa ärsyttämästä. Aseman ovi ei ole lukossa juuri koskaan. Metsä on vanha ja koskematon, marjat punertavat mättäillä, sienet kankailla. Niitä käydään poimimassa töiden jälkeen. On mukava saapua saareen jalan.
Eräänä päivänä laitos tyhjenee ihmisistä, asema muuttaa kaupunkiin ja yhteisö hajoaa. Talo jää tyhjilleen. Ja eräänä yönä tapahtuu jotain kummallista: joku sytyttää tulen ja pian paikalla on enää savuavia raunioita. Tämän jälkeen metsä on yhtäkkiä kovalla käytöllä, sieltä katoaa sienet ja marjamaat. Rauha ja sen myötä monet vakituiset ja erityislaatuiset asukkaat jättävät saaren. Sieltä muuttaa pois sirittäjä, metsäkirvinen, pyy, sarvipöllö, puukiipijä, palokärki ja moni muu harvinainen laji. Niille saaressa ollut oikea metsä oli viimeisiä elämisen edellytykset tarjoavia sopukoita.

Minne mennä sen jälkeen kun ei ole enää muuta paikkaa?