Utajärven Sotkalla entisen kosken kupeessa pilkottaa vanhaa kivikkoa. Myös Vaalassa Nuojuan voimalaitoksen alapuolella näkyy vuonna 1777 rakennettua kivikkoa. Näitä nykyisessä maisemassa niin vaatimattomilta näyttäviä ja pusikkojen taakse jääneitä kiviteitä pitkin käveli aikoinaan satoja ihmisiä.
Tervavenettä vedetään vastavirtaan Oulujoella. © I. K. Inha 1898. Kustannusosakeyhtiö Otavan kokoelma. Historian kuvakokoelma. Museovirasto. (CC BY 4.0)
Liikkuminen Oulujoella helpottui ja tuli turvallisemmaksi, kun Oulujoen koskia perattiin. Jokien perkaushankkeita tehtiin Pohjois-Suomessa ensi kertaa 1700-luvulta 1900-luvulle asti.
Perkaustöissä joesta nostettiin pois jopa tuhannen kilon painoisia kiviä kaapeliköydellä tai rautaketjuilla. Kiviä myös räjäytettiin ja kivenkappaleita vieriteltiin kankien avulla joen pientareille. Näin muodostui niin kutsuttuja ranta- tai vetomöljiä.
Kiviset möljät muodostivat joen laitaan ylösnousuteitä, jotka auttoivat tyhjien veneiden takaisinkuljetusta. Olihan täydessä lastissa Oulun satamiin viedyt tervaveneet myös saatava tyhjinä takaisin alamaille ja se työ kesti itse asiassa vielä kauemmin kuin menomatka, vaikka veneet kelluivat veden päällä kevyinä kuin korkki. Tervaveneen kuljetus Vaalasta Ouluun saattoi kestää puolisen päivää, mutta veneiden tuonti vei kahdesta kolmeen päivää. Oulujoen vastavirta oli niin voimakas ja matka pitkä.
Paluumatkoilla hyödynnettiin rantamöljiä. Kun yksi käveli möljää pitkin veneen kokkaan sidottu manilla- tai hamppuköysi olallaan ja veti venettä ylävirtaan, niin samaan aikaan toinen esti pitkällä sauvalla venettä törmäämästä kiviseen rantamöljään. Joskus yhden veneen vetoa hoiti useampikin henkilö, niin miehet kuin naiset. Tätä työtä kutsuttiin paikallisittain rompsimiseksi.
Nykyajan ihmisen voi olla vaikea kuvitella miten suuri urakka oli kiskoa kesähelteillä ja sateilla veneitä, kun kosket pauhasivat ja kivet olivat jalan alla kostean niljakkaita. Kämmenet menivät ruvelle sauvomisesta ja köysi hiersi nahan vereslihalle koko selästä. Saappaitakin kului louhikkoisia rantoja junnatessa. Ilmari Kianto on sanonut nähneensä sankareita, joilla oli enää saappaiden varret jäljellä, kun he saapuivat viimeisen kosken päälle.
Joitakin saattoi paluumatkalla onnistaa ja he saivat veneensä laivan perään ja kulkemaan koneen voimalla Muhokselle saakka. Laine-laivan perässä kerrotaan joskus olleen peräti 30 venettä vedossa. Muhokselta oli kuitenkin vielä pitkä matka Oulujärvelle.
Voimakasta Pyhäkoskea ei voinut nousta vastavirtaan. Niinpä veneet sauvottiin Muhosjokea pitkin noin kahdeksan kilometriä Syväyksen rantaan, josta hevosrattaat kuljettivat ne maateitse Pyhäkosken yläpuolelle. Sotkajärveltä jatkettiin jälleen sauvomista ja vetämistä ja yövyttiin välillä paikkakuntien taloissa. Niskakosken nousu oli viimeinen etappi ennen saapumista Vaalaan. Sotkakoskella ja Ahmaskoskella möljät olivat Oulujoen etelärannalla, Niskakoskessa joen pohjoispuolella. Näin palavien tervaveneiden etenemistä on kuvannut kirjailija I. K. Inha (1909):
”Ne poikkeavat ensiksi Muhosjokeen, jonka vienoa, mutkittelevaa suvantoa soudetaan Syväykseen. Nöin kierretään Pyhäkoski. Ennen sekin vetäen noustiin, niinkuin vanhat sortuneet kivisillat rannoilla osoittavat, mutta taival oli niin raskas ja vaarallinen, että sitä ruvettiin näin kiertämään. Maantie kulkee Syväyksen kohdalla Muhosjoen poikki, ja sillan korvassa on kymmeniä hevosia nelipyöräisine ajopeleineen odottamassa tervaveneitä. Vankkurit työnnetään alas rantaan, veneet vedetään pyörille, ja näin taivalletaan puolen peninkulmaa maisin Sotkakosken alle. Vilkas on silloin iltamyöhällä liike maantiellä, joka tällä välillä kohoaa Pyhänseläksi nimitetyn siintävän maanpengermän päälle. Mutta mäki vain nousee, se ei harjulta laskekaan, selänteen toisella puolella ollaan ylängöllä, joka on Muhosta tuon portaan verran korkeammalla. Sotkakoski noustaan vetäen, sitten jatketaan matkaa Utajärven kautta, vuoroin soutaen, vuoroin sauvoen, kosket vetäen. Myötätuulella nostaa tervamies vielä raakapuun nenään neliskulmaisen purjeen avukseen.”
Möljät vaativat myös jatkuvaa ylläpitoa. Jäät ja tukit rikkoivat rakenteita ja siirtelivät kiviä. Kun Oulujoelle rakennettiin voimalaitokset 1940-luvulla ja vedenpinta sitä myöten nousi, jäivät rantamöljät veden alle. Paikoitellen näitä suuritöisiä aikaansaannoksia voi kuitenkin vielä havaita joen laidalla.
Enbuske, Matti 2010. Pohjois-Pohjanmaan ympäristöhistoria. Alueellisen ympäristöhallinnon kehitys sekä ohjaavat järjestelmät, vaikuttavat tekijät ja ympäristövaikutukset. Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus, ympäristö ja luonnonvarat -vastuualue.
Inha I.K. 1909. Suomen Maisemia. Näkemänsä mukaan kuvaillut. Kolmas painos, 1988. Porvoo. (s. 290)
Kauppila, Raili 1987. Tervan tie. Kainuun museon julkaisuja. Kajaani. (s. 34–35)
Hiltunen, Kaisa 2018. Sotkakosken möljä.
Merilä, Aino 1999. Ala- ja Ylimerilän historiaa vuosilta 1610–1922.
Oulujoki Osakeyhtiö 1954. Entinen Oulujoki: historiikkia ja muistitietoa. (s. 115–128, 157–158)
