Lohiloordit ja kalastusmatkailu Oulujoella

Mielikuva kalastusmatkailijoiden aatelisesta taustasta on mahdollisesti saanut alkusysäyksensä Scarbrough’n 10. jaarlista, Galway’n 7. varakreivistä ja varakreivittärestä sekä William Thomas Orde-Powlettista, jotka viipyivät kaksi viikkoa Vaalassa kesällä 1885. Seurueen kokemuksia on jäänyt jälkipolville talteen, sillä Scarbrough’n 10. jaarli teki matkastaan päiväkirjamerkintöjä, joita kulttuurihistorioitsija Markus H. Korhonen on tarkastellut Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirjassa.

Paikalliset venemiehet aatelisten apuna

Seurueen teltat pystytettiin Lamminahon niitylle 17. heinäkuuta. Niissä heillä oli kunnon vuoteet hyttysverkkoineen. Kalastaminen alkoi seuravana päivänä, mutta laihoin tuloksin. Seurue kalasti veneestä käsin ja ukkosen uhkaileman päivän saalis koostui vain hauesta, taimenesta ja ”vieheen kokoisesta ahvenesta”. Ilta ei sujunut sen paremmin, eikä lohia näkynyt tai kuulunut. Seuraava ilta meni vielä huonommin, kun vihamieliset hyttyset, jotka olivat jo Ouluun suuntautuneella laivamatkalla piinanneet varakreivi Galway’ta 107 pureman edestä, pilasivat nyt jaarlin iltakävelyn. Päiväkirjan sivuille jaarli on hieman ironisesti litistänyt yhden hyttysen ja nimennyt sen kirjoittamalla viereen ”mosquito!”.

Lopulta kalastaminen alkoi sujua ja jaarli kertoo päiväkirjassaan hienosta ajojahdistaan: ”Kapusin veneestä ja kahlasin polvivesissä ja päihitin lopulta hänet kunnon mittelön jälkeen”. Hänellä jaarli viittaa siis kalaan. Parin päivän päästä 26. heinäkuuta päiväkirjassa kerrotaan, että ”maksamme kalastajille 2½ markkaa päivältä. Se on tavallista enemmän, sillä nyt on heinäntekoaika”. 

Kalastusvieraiden tärkeänä apuna toimivat usein paikalliset venemiehet tai soutajat, jotka heräsivät kotonaan ani varhain tullakseen kalastuspaikalle parhaimpina pyyntiaikoina aamukuuden ja yhdentoista välillä. Jotkut heistä soutivat vielä iltamyöhälläkin. Toisinaan siimoja heiteltiin rannalta, kun soutajia ei riittänyt kaikille vieraille. Koska kalastusmatkailijoiden saalis vaihteli kovasti, yrittivät he toisinaan välttyä soutajalle kuuluvan palkkion maksamisesta omintakeisella verukkeella, jonka mukaan kala maksetaan vain jos se saadaan.

Jaarli on kuvaillut lohen etsintää 27. heinäkuuta kertoen, että ”Kello 5 aamulla – George sai hyvän, kahden naulan (vajaa kilo) painoisen harjuksen, Willy suuremman ja minä hauen… lohia vain ei näy – on ilmeistä, että olemme liikkeellä liian varhain. Venemieheni sanoo, että elokuun lopusta syyskuun puoliväliin olisi oikea aika – hän vannoo, että sai 17 lohta erään syyskuun sunnuntaina! Kalat ilmeisesti ovat vielä nousemisvaiheessa eivätkä ole asettuneet suvantoihin.” Seuraavana päivänä varakreivitär Galway on kuitenkin saanut Niskakosken alapuolelta olevalta Pyteränlammen altaalta noin yksitoista kiloa painaneen lohen.

Heinäkuun lopussa seurue on koonnut varusteensa lähteäkseen kotimatkalle. Päiväkirjan mukaan he kuulevat tervaveneessä huvittavasta väärinkäsityksestä: ”Tervaveneiden kuljettajat ja muut ohikulkijat olivat nähneet leirimme ja raportoineet sekä Vaalaan että Ouluun, että englantilaiset olivat julistaneet sodan Venäjälle ja miehittäneet Suomen!” Syy tähän lienee seurueen käyttämissä siirtomaa- tai sotilashenkisissä teltoissa, jotka olivat näkyneet heidän leiriltään hyvin Oulujoen vastarannallekin. Viranomaiset eivät kuitenkaan olleet ottaneet asukkaiden ilmoituksia tosissaan.

Lohiloordit jättivät viinaa, sikareita ja tarinoita kerrottavaksi

Päiväkirjamerkinnöistä voidaan päätellä, että Oulujoki oli kansainvälisissä urheilukalastuspiireissä tunnettu ja tasokkaaksi koettu matkakohde. Niskakoski oli Ruotsin kautta saapuneelle aateliselle englantilaisseurueelle matkan tarkasti valittu pääkohde, johon oli tutustuttu ja valmistauduttu hyvin. Seurueen matkanteko välittyy päiväkirjamerkintöjen perusteella mukavana, luontevana ja ennakkoluulottomana tapana kulkea eri kulttuureissa. Tämä ehkä osaltaan selittää sitä, miksi Oulujokivarren perimätieto muistaa lohiloordit niin miellyttävinä kävijöinä. Englantilaisten sanotaan olleen vieraista pidetyimpiä myös, koska heiltä isännät ja soutajat saivat hienoimmat viinat ja sikarit sekä parhaimmat palkat.

Englantilaisten urheilukalastajien tuloa Oulujoelle 1870-luvulta alkaen selittää osaltaan tervakaupan oululaisille tuomat henkilökohtaiset kansainväliset yhteydet ja osaltaan myös rautaruukkien siirtyminen englantilaisomistukseen. Vilkkaimmillaan kalastusmatkailu oli 1890-luvulta 1920-luvulle, jolloin Oulujoen rannoilla nähtiin runsaasti ulkomaalaisia vieraita. Monet heistä palasivat useana vuonna Oulujoen kalaisille vesille. Samalla he kasvattivat jokilaakson vaurautta, kun he asuttivat paikallisia keskikievareita ja lähitaloja. Esimerkiksi Egyptissä toimineiden englantilaisten siirtomaajoukkojen lääkintäupseeri John Godfrey Rogers, jota oli tapana kutsua Rogers-pashaksi, saapui Niskakoskelle useana kesänä ja vuokrasi käyttöönsä peräkammarin Lamminahon talosta.

Muitakin tarinoita riittää. Skotlantilaisesta tykistökapteenista M. Homesta kerrotaan, että hän ei osannut pyytää isoa kalaa, vaan halusi saaliin tarttuessa palata maihin ja yritti saada saaliin sitten kiinni hartiavoimin. Paperitehtailija Spolding puolestaan vieraili Niskakoskella kymmenenä kesänä muttei saanut lohen kuin kerran, muina kertoina kalat kuulemma veivät kalastusvehkeet mukanaan. Japanin Venäjän-lähettiläs vieraili Oulujoella peräti 20-henkisen seurueensa kanssa. Mukanaan hänellä kerrotaan olleen jopa soittokunta ja oma leipuri, joka kuulemma sotki taikinan jaloillaan, tosin onneksi kumihousut päällään.

Parhaista parhaimpia kalastusmatkailijoita olivat paikallisten mielestä kuitenkin lopulta suomalaiset, koska heidän kanssaan pystyi kommunikoimaan omalla tutulla kielellä. Suomalaisten matkailijoiden huonoksi puoleksi on kuitenkin mainittu se, että kieltolain takia he saattoivat nauttia muustakin kuin luvallisesta kalastuksesta.