search

Jokien perkaustyöt

Vapaana virranneen Oulujoen monet kosket olivat suuria ja haastavia, mikä teki veneillä kulkemisen paikoitellen erittäin vaaralliseksi. Vesiteiden kunnostusta ei ollut sen kummemmin tehty, joten vesistöillä kulkeminen oli haastavaa. Suomessa suoritettiinkin 1700-luvulta alkaen suuritöisiä jokien perkauksia, joiden myötä onnettomuudet vähenivät, turvallisuus parani ja liikenne vesistöreiteillä kasvoi. Perkauksilla pyrittiin myös suojaamaan viljelysmaita tulvilta. Kaikki tämä oli tärkeää taloudelle, sillä lastit kulkivat pääosin veneiden matkassa.

Ruuhkautunutta puutavaraa Utosjoen uitossa. Utosjoen Kullberginkoski 28.5.1954 ennen perkausta. © Elias Purhonen 1954. Elias Purhosen kokoelma. Lusto – Suomen Metsämuseo. Museovirasto. (CC BY 4.0)

Jokien perkausten alku ja menetelmät

Jokien perkauksia suoritettiin Suomessa 1700-luvulta 1900-luvulle saakka, ja töihin sisältyi myös patojen ja kanavien rakentamista. Vuodesta 1816 alkaen töitä johti Koskenperkaus- ja kanavatöiden johtokunta, jonka tehtävää jatkoi myöhemmin Tie- ja vesikulkuhallitus. 

 

Pohjois-Suomen suuret joet olivat perkaustöiden merkittävimpiä kohteita, ja suurimmat Oulujoen perkaukset tehtiin vuosina 1823–34. Töiden painopiste oli vesiväylissä.  

Perkaustyössä jokiväylästä vedettiin kaapeliköysillä ja rautaketjuilla ylös joen suurimpia kiviä. Osa kivistä räjäytettiin joessa pienempiin osiin työn helpottamiseksi. Kivenkappaleita vieriteltiin kankien avulla joen pientareille. Näin muodostui niin kutsuttuja ranta- tai vetomöljiä. 

Työvoima ja raskaat urakat

Aikalaisten päiväkirjamerkintöjen mukaan Niskakosken Nuojualla vuonna 1777 tehdyissä perkaustöissä veneväylästä poistettiin viikon kestäneen työn aikana 118 isoa kiveä, jotka painoivat yhteensä yli 62 000 kiloa. Jo ensimmäisenä päivänä miesjoukko veti ylös peräti yhden 850 kilon painoisen yksittäisen kiven. Myöhemmin Niskakosken Siitarin väylällä räjäytettiin peräti 3 500 kilon painoinen kivi, jonka sanottiin oleva eräs ”Hämehen kivi, joka on tehnyt monta onnettomaksi”.

 

Virallisen asetuksen nojalla kaikki asukkaat olivat velvollisia avustamaan perkaustöissä. Perkaustöitä ja rantamöljien rakentamista suoritettiin Oulujoella maakunnan omien miesten voimin, kunnes 1860-luvulla työt muutettiin tie- ja vesirakennustöiden ylihallituksen kustantamiksi yleisiksi töiksi.

Pyhäkosken suurperkaus ja ylläpidon haasteet

Suurperkauksia alettiin tehdä Muhoksen Pyhäkoskella vuonna 1824. Paikallinen virkamies kuvaili sanomalehti Ilmarisessa vuonna 1852 perkaustöiden vaikutuksia Pyhäkosken Rakkaan:

 

”Rakka, jonka kohdalla joki melkein suorakulmaisesti kääntyi idästä etelään, oli ennen ollut merkillinen siitä, että siinä virta melkein kuvaamattomalla nopeudella oli heittänyt jokaisen esineen toiselta rannalta toiselle. Ennen kuin paikkaa perkaamalla oli parannettu, se usein myös oli vetänyt esineitä kallion alla kiehuneeseen vaaralliseen äkkisyvänteeseen ja pyörteeseen, jota koskenlaskijoiden oli äärimmäisen valppaasti pitänyt koettaa välttää. Oli nähty pyörteen nielaisevan 6–7 sylen tukinkin, joka sitten 5–10 minuutin kuluttua oli pulpahtanut ylös syvyydestä sama pää edellä kallion toisen pään kohdalla. Räjäyttämällä kalliota ja upottamalla kivet äkkisyvänteeseen oli Rakan alta poistettu tuo vaarallinen pyörre ja avattu suorempi väylä, mutta räjäytyksissä oli yksi työn suorittajista, Winsten, menettänyt henkensä. Hänen päänsä ja rintansa oli murskautunut kahden kallionlohkareen väliin.”  (Oulujoki Osakeyhtiö 1954.)

 

Perkausten yhteydessä rakennetut nousu- ja laskuväylät, rantamöljät, puulaiturit ja paalusillat vaativat myös sääolosuhteiden vuoksi jatkuvaa ylläpitoa. Jäät ja tukit rikkoivat rakenteita ja siirtelivät väylille kiviä, joiden tunnistamisessa ja poistossa käytettiin apuna joet tuntevia laskumiehiä.

Lähteet:

Enbuske, Matti 2010. Pohjois-Pohjanmaan ympäristöhistoria. Alueellisen ympäristöhallinnon kehitys sekä ohjaavat järjestelmät, vaikuttavat tekijät ja ympäristövaikutukset. Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus, ympäristö ja luonnonvarat -vastuualue. (s. 156–162)

Oulujoki Osakeyhtiö 1954. Entinen Oulujoki: historiikkia ja muistitietoa. (s. 115–128)

Sihvo, Pirkko 1996. Lamminaho – elämää Oulujoen Niskakoskella. Helsinki: Museovirasto.