search

Kestikievarit ja hollihevoset

Kestikievarit olivat Suomessa pitkään tärkeitä levähdyspaikkoja, jotka tarjosivat yösijan ja evästystä matkalaisille, virkamiehille ja säätyläisille vuoden ympäri. Kestikievarilaitos alkoi 1600-luvulla ja hollikyyditysjärjestelmä perustettiin 1700-luvulla.

Hyrkkään kestikievarin suuri luhtirakennus Muhoksella 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. © Kansatieteen kuvakokoelma. Museovirasto. (CC BY 4.0)

Hitaat yhteydet ja kestikievareiden verkosto

Tieyhteydet kehittyivät hitaasti, joten matkanteko kesti kauan. Talonpojat kuljettivat matkalaisia paikasta toiseen kyytilaitoksen hevosilla ensin Oulujokivartta pitkin ja sitten laivakyydillä tai jään yli itään päin. Kestikievareita tuli olla tarjolla kahden peninkulman etäisyyksin eli noin 20 kilometrin välein. Vanhan Keisarintien varrella oleva siirtolohkare Isokivi on aikanaan ollut rajakivi, jonka kohdalla vaihdettiin hevoskyytiä Ahmaksen ja Rokuan kievareiden välillä.

 

Oulusta päin tultaessa kestikievari oli Maikkulassa ja Oulujoella Kurtilla. Muhoksella kievarioikeudet olivat esimerkiksi Laitasaaren Kinnulassa, Klasilassa, Korpikalliolla ja Rauhalassa, Syväyksessä ja Kosulassa. Syväyksen kestikievari hoiti myös tyhjien tervaveneiden kuljetusta hevoskärryillä Syväyksestä Sotkajärvelle. Utajärven Laitilan kestikievari toimi lossirannassa, jossa lossimiehet eli niin kutsutut roomarit saattelivat väkeä ja hevoskyytejä joen toiselle puolelle. Rokuan vanhan tien varrella toimivat 1800-luvulla ainakin Juurus, Kosula, Kassila, Laitinen, Seppälä ja Rokua. Säräisniemellä kestikievareita olivat Alila, Iikka ja Keskitalo, jossa myös runoilija Eino Leino yöpyi matkoillaan. Manamansalossa toimivat ainakin Suotalo, Heikka, Kangas, Karpila, Brusila ja Pehkola.

Elämää kestikievareissa

Muhoslainen Kinnulan kestikievarin poika Aarne Kinnula on kertonut, että ”Kyyditettävien joukko koostui monenlaisista henkilöistä. Oli kauppiaita, kauppaedustajia, käräjäaikana käräjätuomareita ja monen alan virkamiehiä. Löytyipä vieraskirjasta kirjailija Ilmari Kiannon nimi.” (Kesäniemi 1996). Vieraskirja oli kaikissa kestikievareissa pakollinen. Niistä on jälkikäteen saatu tietoa vieraista ja sen aikaisista olosuhteista.

 

Kestikievarin toimi uskottiin talolle yleensä kolmesta viiteen vuodeksi kerrallaan ja valtio maksoi siitä korvausta noin 10 000 markkaa vuodessa. Oulujokilaaksossa kestikievaritalot olivat suhteellisen pysyviä ja pitkäikäisiä.

Korkeat vaatimukset ja arkiset realiteetit

Kestikievareiden palveluilta vaadittiin varsin korkeaa tasoa. Asuinrakennuksen tuli olla riittävän suuri ja siellä tuli olla määrätty määrä varusteltuja huoneita. Majoittujille täytyi olla tarjolla vuodevaatteet, yleisimmät taloustarvikkeet, valaistus ja lämmityspuita. Myös ruokaa ja kahta erilaista viinaa ja olutta piti olla saatavilla. Hevosille tuli olla talli, jossa oli kauraa ja olkia. Taksat täytyi aina pitää näkyvillä.

 

Vaikka säädökset olivat tiukkoja ja kievarit olivat yleensä seuduin vauraimpia taloja, olivat ne usein silti varsin tavallisia maalaistaloja. Talot kyllä täyttivät vaatimukset, mutta toteutuksessa saattoi paikoitellen olla toivomisen varaa. Joskus vieraat saivat petikavereikseen kirppuja, kuteita ja torakoita. Ei-toivottuja eläinvieraita koitettiin ajan mukaisesti pitää loitolla nokkosilla, lehmänlannalla ja petroolilla, mutta ne eivät yleensä toimineet toivotun kaltaisesti. Jos osasta päästiinkin eroon, niin uusia tuli tilalle.

Kyytilaitoksen hiipuminen

Kestikievarit toimivat ympärivuotisesti, mutta oli myös talvikievareita. Talviaikaan käytössä olivat rekipelit ja hyvät rekipeitteet. Pitkiä etäisyyksiä taitettiin usein varsin hitaasti purevassa tuulessa ja pakkasessa umpeen tuiskuttaneilla huonokuntoisilla teillä. ”Mutta näillä matkoilla oli ihmeellinen viehätyksensä – – Erämaan kestikievariin saapuminen on sekin omalaatuinen elämys, jota ei hevin unohda. Rakennusten varjot lepäävät sinisinä lumella, mutta pienistä, jäisistä ikkunaruuduista loistaa valo, tulenvalo, kummallisen houkutteleva ja lämmin verrattuna taivaankappaleitten sinisenkylmään ikuiseen valoon.”, kuvaili pohjoisten rekikyytejä ja kievareita esimerkiksi Manamansalossa käyttänyt runoilija Bertel Gripenberg vuonna 1900.

 

Kyytilaitosjärjestelmän merkityksellisyys koko Suomessa hiipui vähitellen. Esimerkiksi Kinnulan kestikievari Muhoksella aloitti toimintansa vuonna 1886 ja sen toiminta loppui vuonna 1927, jolloin monet muutkin alueen kestikievarit lopettivat toimintansa ratayhteyden valmistumisen vuoksi. Matkustustavat muuttuivat ja koko järjestelmä oli aikansa elänyt. Yleiset asenteet kestikievareita kohtaan tulivat kriittisimmiksi ja velvoitteet myös rasittivat maalaisväestöä.

Lähteet:

Gripenberg, Bertel 1900. Maa pohjoinen. Teoksessa: Matkoja vanhassa Suomessa – Matkakuvauksia Elias Lönnrotista Urho Kekkoseen. Toimittanut Erno Paasilinna, 1990. (s. 130–137)

Heikkinen, Reijo ja Mielikäinen, Jussi 1989. Oulujärvi – Kainuun meri. (s. 135–137)

Hiltunen, Kaisa 21.4.2018. Utajärvi – Laitilan lossi.

Hirn, Sven ja Markkanen, Erkki 1987. Tuhansien järvien maa – Suomen matkailun historia. Matkailun edistämiskeskus, Suomen matkailuliitto. Jyväskylä. (s. 11–15, 104–106)

Huurre, Matti ja Vahtola, Jouko 1991. Oulujokilaakson historia kivikaudelta vuoteen 1865. Hailuodon, Kempeleen, Limingan, Lumijoen, Muhoksen, Oulunsalon, Temmeksen, Tyrnävän, Utajärven ja Vaalan kunnat ja seurakunnat, Oulun kaupunki ja seurakunnat ja Oulujoki-Seura ry. Oulu. (s. 439, 443–444, 449)

Kesäniemi, Martti 1996. Muhoksella muutki kummat. (s. 158–160)

Kylli, Ritva 2015. Vapaasta virrasta valjastettuihin vuosiin. Utajärven historia 1865–2015.

Oulujoki Osakeyhtiö 1954. Entinen Oulujoki: historiikkia ja muistitietoa. (s. 183–184)

Ruuttula-Vasari, Anne 2012. ”Tuokaa jo hevoisia, kievari hoi!” Pauhoilta Paanajärvelle – Tarinoita Pohjolasta.

Mäkelä, Simo (toim.) 2000. Vaala – Oulujärven pitäjä. Encyclopedia Vaalaensis - pitäjäntietosanakirja. Vaalan kunta: Oulu. (s. 236–238)

Kuva 2: Utajärven lossiranta Oulujoen pohjoispuolella 15.6.1933. © Kaleva. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. Museovirasto. (CC BY 4.0)

Kuva 3: Lossinkuljettaja Heikki Hiltunen Utajärvellä 16.6.1933. © Kaleva. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. Museovirasto. (CC BY 4.0)