Koskenlaskija Monttan tarina

Perimätiedon on tallentanut Kuopion tuomiorovastina toiminut Johan Wiktor Calamnius. Arvellaan, että hän kuuli tarinan kesällä 1862 matkustellessaan stipendiaattina Pohjois-Pohjanmaalla keräämässä talteen alueen kulttuurihistoriallista aineistoa. Saman tarinan on kuullut myös historiantutkija A. H. Snellman (1887), joskin hiukan eri muodossa.

Osa entisajan asukkaista on aikanaan sijoittanut tarinan isonvihan aikaan, vaikka todellisuudessa tarina lienee paljon vanhempi ja ulottuu esihistorialliselle ajalle, kuten monet muutkin alueen jättiläistarinat.

Montta ja koskien kirous

Tarinan mukaan Pyhäkosken jättiläiset istuskelivat eräänä valoisana kesäyönä kivien päällä, kuohuvan Pyhäkosken reunamilla kosken niskan molemmin puolin ja jutustelivat keskenään. He olivat mietteliäitä. Vanha Äijä, joka asui Hiidenlinnassa, oli alkanut käyttäytyä oudosti. Äijä kertoi, että uusi kansa olisi muuttamassa jättiläisten maahan. Hän ennusti, että sen merkiksi oli outo mies laskisi pian pyhää koskea alas.

Aamunkoitteessa ilmaantui vene Pyhäkoskelle, joka kulki pauhaavaa koskea alas. Ruuhessa seisoi mies. Tarina kertoo, että miehen nimi oli Montta. Hän oli monet vedet kulkenut taitava koskenlaskija, joka liikkui aina pieni arkku kainalossaan. Ennen ei Pyhäkoskea niin vain kuljettu, olihan se pyhä, kuten nimikin kertoo. Pyhäkosken voima oli Monttallekin haastava. Hän vapisi heiluvassa veneessään, polvistui, rukoili haltiaa ja lupasi uhrata aarteensa, jos selviäisi koskesta hengissä. Montta pääsi kuin pääsikin Pyhäkosken vaarallisten pyörteiden läpi ja saapui viimeisen kosken niskalle, jonka kummallakin puolella Jättiläiset istuivat ja seurasivat miestä kummastuen. 

Mutta Montta tuli toisiin ajatuksiin eikä luopunutkaan aarteestaan. Tästä ei kosken haltija pitänyt vaan kosti, kaatoi Monttan ruuhen ja Montta hukkui vieden aarteen mukanaan kosken pohjaan. Kaiken näkivät Jättiläiset Pyhäkosken rannoilta ja miettivät, oliko hänen laskunsa siis se enne, josta Hiidenlinnan Äijä oli puhunut. He aikoivat kysyä asiasta Äijältä, mutta Hiidenlinnasta ei tullut vastausta. Äijän aika oli päättynyt. Jättiläiset ymmärsivät, että heidänkin tuli muuttaa maan sisään. Pian kävikin niin, että kukin Jättiläinen meni Hiidenlinnaan eikä palannut sieltä ikänä. Mutta nimensä ja muistonsa he jättivät jälkeensä.